Katselin parvekkeelta kaunista aurinkoista syyskuista aamupäivää. Vailla kykyä tuntea viileyttä voisi nähdä ja tuntea kesän. Koska olen ollut viime päivät voimakkaan idea-virran vietävissä, ajoittain mielessäni vierailevat pelot alkoivat pitämään mykkäkoulua. Nyt ne kuitenkin haluaisi taas puhua minulle. Mietin pitäisikö kuunnella mitä niillä olisi sanottavaa vai kiittää tähänastisesta ja vetää ovi kiinni. Yksi osa minua on kyllästyneen väsynyt kuuntelemaan samoja tarinoita toisensa perään, mutta toinen osa haluaisi antaa niille tilaa tulla kuulluksi. Sitten se kapinallinen, jossain määrin vihainen osa minua haluaisi torjua ne saatesanoilla nyt riittää, ei enää, koska johonkin raja on vedettävä. Oikeastaan, edelliseen postaukseen liittyen, pitäisikö sittenkin sanoa: ”Jessica nyt riittää, sulla ei ole enää mitään asiaa mun elämään ennen kun opit olemaan kannustava!”
Peloista
Mikä aiemmin tuotti hankaluuksia kirjoittamiseen ja itseni ilmaisuun liittyen, oli pelot siitä, että minut ymmärretään väärin ja sen pohjalta aletaan tekemään virheellisiä olettamuksia. Tiedän kirjoitustyylini, ajatusteni ja minun ihmisenä olevan sellaisia, ettei kaikki ymmärrä. Enkä sitä haluaisikaan, jos ylipäätään olisi mahdollista olla kaikkien ymmärtämä ja pitämä. Olen kuitenkin huomannut kuinka voimakkaasti erilaisuuteen tai asioihin mitä ei ymmärretä pahimmillaan suhtaudutaan. Sellaista rumuutta ei ole kiva katsella, mutta kamalinta se on tietysti heille itsellensä.
Lisäksi omana itsenäni olemiseen on liittynyt niin vaikeasti tikattavissa oleva haava lapsuudesta saakka, että ainoa keino saada se suojatuksi oli vetää useampi paineside sen ympärille. Nyttemmin olen alkanut riisumaan niitä yksi toisena jälkeen pois, ja viimeisenä jäljellä olevaa raottamalla näen vahvan ja hienosti parantuneen arven. Vain tottumuksesta olen pitänyt sitä vielä sen ympärillä.
Olen oppinut muuttamaan ajatuksiani ja sisäistämään kuinka mitättömiä muiden minuun kohdistamat negatiiviset ajatukset ja oletukset lopulta on. Harvoin niillä edes on mitään tekemistä itseni kanssa. Tunnen itseni ja se on tärkeintä. Ymmärrän miksi tietyllä tapaa käyttäytyvät ihmiset mahdollisesti käyttäytyvät niin. Harvemmin millään niistä on mitään tekemistä minun kanssa, vaan toimin heille tavallaan vain peilinä. En itsekään aina ymmärrä kaikkia tai pidä jokaisesta, mutta ymmärrän olla kiinnostunut yrittämään ymmärtämään tai vaihtoehtoisesti antaa elämän jatkua vailla tarvetta ymmärtää.
Minulla on paljon ajatuksia ja olisi itsekästä olla jakamatta niitä, koska joku voisi hyötyä niistä aivan kuten olen itse saanut hyötyä muiden ajatuksista. Ja nyt kirjoittamisen päätteeksi onkin selvää, että en aio edes avata ovea Jessicalle. Ehkä reagoin oven kolkutteluun vain laittamalla hänen inhoamaansa musiikkia täysillä soimaan.
Vastaa